perjantai 2. huhtikuuta 2021

Mitä meille kuuluu?

Rakas tyttäreni. Sie täytät kaksi vuotta. Mitä kaikkea mie oonkaan saanu kokea jo siun kanssa. Ja mitä kaikkea tuun vielä kokemaan tulevaisuudessa. Äidin ylpeydellä kerron, että sie oot iloinen, reipas, puhelias, ihana, topakka, hauska ja kaunis. Sie oot pieni, mutta pippurinen. Hurmaat kaikki hymylläsi, mukkaan lukien niin kaupan kassan kuin hammashoitajankin. Sie ossaat laskea neljään ja laulat Titi-Nalle lauluja. Rakennat hienosti palikoilla, tykkäät kirjoista ja palapeleistä. Piirrät ja värität. Pihalla istut kuralammikoissa ja juokset. Omaat todella vahvan tahdon (uhma-ikä alkoi jo puolisen vuotta sitten). Tykkäät lorutella, leikkiä nukkekodilla, poneilla, leikkihedelmillä ja -astioilla, keität leluille kahvit ja uit pallomeressäsi. Maalaat sormiväreillä ja muovailet muovailuvahalla. Halluut joskus hiuksiisi pinnin, ponnarin tai pannan. Ihan vaan siksi, että ne saa kohta lentää päästä pois yhtä noppeesti, ku keksit ne päähäsi haluta. Teet äidin perässä asioita ja matkit ilmeitä, asentoja ja sanoja. 

Mie oon ylppee siusta. Puhut paljon, suu käy koko ajan. Välillä sinnuu harmittaa, jos et saa sanottuu jottain sanaa oikein. Oot äitin apuna milloin missäkin puuhassa. Talvella haettiin polttopuita ahkiolla ja siepä otit ja työnnit ahkiota, leveän hymyn valaistessa sievät kasvosi. Autat pyykin levityksessä, astianpesukoneen tyhjentämisessä, vaatteiden viikkaamisessa ja pölyjen pyyhinnässä. Oot reipas, kohtelias ja auttavainen tyttö. Onneksi meillä ei arkisin oo kiire juuri minnekkään. Apusi on herttaista, mutta kaikki asiat vie silloin kauemmin aikaa. Oot opettanut äidille kärsivällisyyttä. Sie opetat minnuu koko ajan paremmaksi vanhemmaksi. Täydellistä ei oo, mutta parempaan päin voi aina pyrkiä. Vielä yhden vuoden saan nauttia tästä ainutlaatuisesta ajasta, jota tuun varmasti ikävöimään. Kasvaessasi isommaksi äiti ei ennää riitä, vaan tarvihet ikäistäsi seuraa leikkeihin ja maailman tutkimisseen. 

Meillä on uusi koti, oma rintamamiestalo, johon kuuluu iso piha, ulkosauna ja vanha navetta. Lähin naapuri yli 300 metrin päässä. Meillä on paikka, jossa saahaan elää niin rauhallista elämää kun tahotaan. Voi mennä käymään kaupungin vilkkeessä ja tulla kottiin rauhoittumaan ja lataamaan akkuja. Meillä on koti, josta ei oo kiire pois. Päinvastoin, vihdoin meillä on paikka, jossa meillä kaikilla on hyvä olla. Aviomies saa toteuttaa itseään, sillä kotimme vaatii remontointia, sekä sisä- että ulkopuolella. Pieni Muruseni saa juosta vappaasti pihalla ilman, että miun täytyy jatkuvasti kieltää ja kattoo perään kun haukka, ettei vaan autoja nyt hyppää jonkun mutkan takaa. Kotimme on paikka, jossa sielu lepää! Edellinen asuntomme, rivitalokolmio löysi melko noppeesti uuden omistajan ja näin ollen on saatu keskittyä aivan rauhassa tähän yhteen taloon. Mutta on nämä ajat kyllä hassuja. Kauppojen teossa sitä vaan istua tönötettiin maskit naamalla. Tavallaan siihen alkaa jo tottua, tavallaan ei. Juuri nyt en oo työelämässä, joten en käytä maskia käytännössä missään muualla kun kaupassa ym. asioilla käydessäni. Jos käyttäisin maskia usseemmin, ehkä siihen ois jo tottunut eri tavalla.

Talo on vuodelta 1958. Siellä on kellari, eteinen, tupa/keittiö, olohuone, kammari, pesutilat ja kodinhoitohuone, sekä yläkerrassa kaksi huonetta ja vintit. Niin ja kuusi uunia. Talo on puulämmitteinen, mutta kylpytiloissa on lattialämmitys. Parhaillaan remontoinnin kohteena on eteinen, rappu ja vanhempien makuuhuone. Sinne on vaihdettu valkovahattua hirsipaneelia ja uusittu sähköjä. Kaikki kiitos mennee aviomiehelleni, itse lähinnä kuljen lakaisuharjan kanssa perässä, hahah. Aivan aluksi kun muutettiin, siis tämän vuoden alussa, hankittiin pakastin, uusi keittiön allas ja hana, allaskaappi ja astianpesukone. Aika paljon on saatu tehtyy ja paljon vielä tekemättä (tosin omakotitalossa ne hommat ei tule loppumaan koskaan, tiijetään). Edessä on vielä esimerkiksi kammarin lattian ja eristeiden vaihto, ulkosaneeraus, wc:n rakentaminen yläkertaan ja kaikenlaisia pihajuttuja mm. leikkimökki ja kuisti takaovelle. 

Kirjoittaja on innostunut pitämmään Instagramissa tiliä nimellä @koivikonelamaa. Sinne päivittyy kaikki remppajutut ja vähän jottain muutakin välillä. Lämpimästi tervetuloa seuraamaan! Voipi olla, ettei tänne tuu jatkossa kovin paljon tekstiä naputeltua. Ig on niin helppo, nopea ja näppärä. Mutta, miten kävi sopeutuminen maalle, ihmiselle joka ei koskaan oo asunut paikassa jossa ei oo bussiyhteyttä? Ei aivan mutkattomasti. Alussa olin innoissani, ja mikäs siinä laatikoita purkaessa ja auringon laskua ihaillessa omasta keittiön ikkunasta. Mutta jossain vaiheessa iski se katoamisfiilis, kun tajus oikkeesti että aivan ku olisi kadonnut kaikkien ihmisten elämästä, ja sitä myöten oli kadoksissa omassakin elämässään. Tuli kysymyksii päähän, oonko tehny oikean ratkaisun, kuuluuko tämän tuntuu tältä, ihan kun olisin vaan hävinnyt ku tuhka tuuleen. Onneksi toi vaihe ei kestänyt kauaa. Kevätauringon paistaessa ja sulatellessa lumia vastaus selkiintyi päässä: Kyllä tämä oli oikkee ratkaisu. 

Ja mikä tullee edelliseen postaukseen, jossa pohdin ajopelkoa ja autolla ajamista, niin asia on vielä työn alla. Mutta mikäs tässä asiaa käsitellessä, kun apuna on niinkin upea auto kun punainen Audi A4. ;) Ja koska E:n istuimen vaihtaminen autosta toiseen on rasittavaa, niin laitettiin tilaukseen toinen turvaistuin, joka saapunee lähiaikoina. Vielä kun saisi pikkuneidin viihtymään autossa! Kellään vinkkejä antaa? Pitkät matkat ja joskus lyhyetkin on jottain aivan kamalaa, kun lapsi vaan huutaa autossa. Ei hätäänsä, vaan tylsyyttään, ei vaan tykkää istua autossa. Toistaiseksi parhaiten toimii rusinat, mutta en oikein tykkää siitäkään vaihtoehdosta, että opettaa lapsen naposteluun. Vaan ku mikkään muu ei tepsi! Ideoita??

Elämä on kaikinpuolin hyvää nyt. Myö ehdittiin mennä naimisiin ennen koronaa, meillä on hurmaava pikku tytär, meillä on se kauan  haaveilemamme omakotitalo. Talomme on täysin omassa rauhassa, mutta kuitenkin lyhyen matkan päässä ihmisten ilmoilta. Muuttomatka ei ollu pitkä. Ootan malttamattomana, mitä lumen alta paljastuu. Istutuksia, marjapensaita ainakin? Kiikulle piti jo lapioida reitti, oli umpihangessa mutta minkäs teet, ku kaksi vee päättää että hän tahtoo kiikkua, hah. Parin päivän päästä päästään antamaan E:lle hänen synttärilahja ja vitsit, kun en malttais odottaa!! Oon 101% varma, että E riemastuu lahjasta <3 Muutama päivä sitten otin ns. 2-vuotiskuvat omalla järkkärillä. Kuvausrekvisiittana toimi Titi-Nalle pehmo, sekä puinen heppakiikku, johon E on vallan ihastunut. Molemmat on ollut itselläni ollessani pieni.

Toivottavasti sie, lukija sait jonkun selvän tästä postauksesta. On haastavaa saaha yhteen blogipostaukseen tiivistettyä kaikki se, mitä tässä on viimeisen puolen vuoden aikana tapahtunut. Paljon varmasti unohdin, mutta ehkäpä sain kaikkein tärkeimmät asiat mainittua.

Hyvää pääsiäistä! Mitä siulle kuuluu? <3